Suomi aikoo kaksinkertaistaa elintarvikeviennin vuoteen 2031 mennessä. Kun vienti viime vuonna oli 2,3 miljardia euroa, niin viidessä vuodessa elintarvikeviejien olisi otettava miljardien eurojen jättiloikkia, jotta hallitusohjelman tavoite toteutuisi.
Valtaosa nykyviennistä menee EU-alueelle. EU:n ulkopuolisista maista vain Kiina nousee kymmenen suurimman vientimaan kärkeen. Suomalaisilla laadusta ja puhtaudesta tunnetuilla – arktisilla – elintarvikkeilla on varmasti mahdollisuuksia kasvattaa markkinaosuuttaan nykymarkkinoilla, mutta myös uusia pelinavauksia tarvittaisiin.
Kysyin tekoälyltä, mitkä olisivat lupaavimmat markkinat suomalaisviennille. Se listasi viisi maata seuraavassa järjestyksessä: Japani, Korea, Persianlahden maat, Indonesia ja Saksa. Tekoälyn mukaan kannattaa siis suunnata Aasiaan.
Yli 12 vuoden Kaakkois-Aasian kokemukseni perusteella uskallan olla samaa mieltä, mutta kohdentaisin katsetta erityisesti Aasian muslimimarkkinoihin. Maailmassa on kaksi miljardia muslimikuluttajaa, jotka ostopäätöstä tehdessään tarkistavat, että tuote on halal. Valtaosa muslimikuluttajista asuu Aasiassa. Suurimmat muslimimarkkinat löytyvät Indonesiasta ja Intiasta. Myös Malesiassa ja Thaimaassa on merkittävästi muslimikuluttajia.
Mutta mitä eroa on halalilla ja halalilla?
Monet suomalaiset elintarvikeviejät ovat tottuneita halal-sertifioimaan valikoituja tuotteitaan esimerkiksi Lähi-idän vientiin, mutta laajamittaisempaan, muslimimarkkinoille suunnattuun vientiin kannattaisi myös valmistautua perustamalla halal-sertifiointielin.
Suomesta nimittäin puuttuu vientiin erikoistunut halal-sertifiointielin, mikä hankaloittaa sertifiointia ja nostaa sen kustannuksia.
Yksi ja sama halal-sertifikaatti ei käy kaikilla muslimimarkkinoilla, vaan eri mailla on erilaisia vaatimuksia, mutta yksi ja sama halal-sertifiointielin voi myöntää sertifikaatteja useisiin eri maihin, kunhan se on hankkinut akkreditoinnit ko. maista.
Monissa Kaakkois-Aasian maissa on käytössä ei-pakollinen, muslimikuluttajia suojeleva halal-sertifiointijärjestelmä, kuten Malesiassa ja Thaimaassa. Indonesiassa sen sijaan on pakollinen, yleiseen kuluttajansuojaan perustuva järjestelmä. Se kattaa laajasti kuluttujatuotteet, kuten
- elintarvikkeet,
- kosmetiikan ja kemikaalit,
- vaatteet ja jalkineet,
- kotitalous- ja toimistotarvikkeet,
- lääkkeet ja lääkinnälliset laitteet
- tuotanto-, varastointi- ja kuljetusketjuineen.
Olen keskustellut useiden Indonesian markkinoista kiinnostuneiden yritysten kanssa ja samalla ottanut puheeksi, että Indonesiassa astuu voimaan pakollinen tuontituotteita koskeva halal-sertifiointi lokakuussa 2026. Vastaukseksi olen usein saanut vähättelevää puhetta siitä, että kyllä me ne sertifikaatit sitten hankimme. “Mutta kun ette hanki”, sadattelen mielessäni.
Kun tähän asti suomalaisviejät ovat voineet hankkia tarvitsemansa sertifikaatit lähimaista, kuten Ruotsista tai Saksasta, Indonesia ei enää tätä rajat ylittävää sertifiointimenettelyä hyväksy. Se edellyttää, että sertifioinnin suorittaa sen akkreditoima sertifiointielin Suomessa. Toinen vaihtoehto on tilata halal-auditointi indonesialaiselta sertifikaattorilta, mikä on täysin mahdollinen, mutta kallis operaatio erityisesti pk-yrityksille. Indonesian käytäntö ei juuri nyt vaikuta muiden OIC-maiden (islamilainen yhteistyöjärjestö) käytäntöihin, mutta pitkällä aikavälillä muiden maiden ennakoidaan seuraavan Indonesian jalanjälkiä.
Suunnitteletko vientiä Indonesiaan? Askarruttaako halal-sertifiointi? Ota yhteyttä: tanja@sevenstonesindonesia.com.